Tuoreen runokirjan tekijä Päivi Myllynen kertoo kirjoittaneensa varhaisesta lapsuudesta lähtien: päiväkirjaa, tarinoita ja erityisesti kirjeitä. Siinä sivussa alkoi runojen kirjoittaminen, kun ei löytynyt onnittelukortteihin sopivaa valmista tekstiä.
− Joskus olen miettinyt, mikä minua on ollut ohjaamassa runojen ääreen. Mieleeni tulee, kuinka Lempi-mummoni lausui usein meidän lasten iloksi ulkoa pitkiäkin runoja: ”Kahvi on hyvää, mitä mä kuulen. Huonolla tuulella rouvani, luulen…” Äitini on samoin tartuttanut rakkauden runoihin omalla esimerkillään. Äitini sängyllä maatessani luin monesti seinälle kiinnitettyä runoa.

Kun Päivi osallistui SRK:n runokilpailuun, hän selasi pitkältä ajalta runonsa ja valikoi niistä kokonaisuuden. Tämä käsikirjoitus voitti kilpailussa toisen palkinnon. Lopulliseen, nyt julkaistavaan kokoelmaan otettiin mukaan myös uusia runoja, ja osa kilpailuun lähetetyistä karsiutui toimitusvaiheessa pois.

Uskon tuoma turva kantaa

Mikä on runokokoelman tärkein sanoma, jonka kirjoittaja haluaa viestittää lukijalle?
– Tapahtuipa elämässä mitä tahansa, vaikka minkälainen olisi menneisyys, niin tämä päivä on lahja – ja se, että saa elää uskovaisena. Että uskon tuoma turva ja uskomisen lahjan arvo kirkastuisi.

Maailman nykytilanne on synnyttänyt uusia runoja. Päivi on pyrkinyt kirjoittamalla näkemään, mikä on kaiken taustalla. Myös menettämisen teema on tullut tutuksi. Menettää voi hyvin monella tavalla. Sellaisenakin aikana, kun itsellä ei ole tuskaa, helposti tarttuu siihen.

Ettei mikään laulua sammuttaisi

Laulaminen ja laulujen kuunteleminen on ollut Päiville tärkeää lapsuudesta asti. Seuralaulut ovat antaneet voimaa.
− Laulu on ollut ikään kuin puntari. Kun on elämässä vaikeaa, laulut jäävät laulamatta. Erityisesti kun on vaikeaa uskonelämässä, niin ei laulata.

Katsellessaan runokirjansa osioita Päivi toteaa, että ne ovat runojen määrän suhteen erikokoisia. Määrä ei silti kuvaa asioiden tär­keyttä elämässä. Vaikka äi­tiys on ollut viime vuosina elämää hallitseva teema, se ei välttämättä runoissa näy. Runojen avulla voi myös irrottautua omasta arjesta. Myöskään runojen kokija ei aina ole sama kuin kirjoittaja.
– Toivon, että jokaiselle lukijalle löytyisi ainakin yksi runo, joka tulisi lähelle – omaksi. Kokonaisuudesta voi löytää juonen. Voi löytyä kiitollisuus ja tyytyminen, vaikka sitä ei aina arkipäivässä tunne.

Lukemista ei kannata jättää yhteen kertaan. Kun useamman kerran lukee, avautuu aina jotain uutta. Päivi kertoo, että hänelle itselleen on näinä päivinä tullut läheiseksi runo, jossa lapsi kainalossa lepäisin/ aurinkoisella rinteellä/ siristäisin silmiäni/ hymyilisin…
Jonain päivänä yksinkertaisimmat totuudet ovat tärkeitä:

Elämä on
oppimista
uuden askeleen ottamista

anna minun pysyä
lähellä äitiä
Isän äänen kuuluvilla.

Viivähdän runojen äärellä

Päivi Myllysen runokirja Ettei mikään laulua sammuttaisi kertoo herkästi uuden elämän odottamisen onnesta ja myös sen menettämisen kivusta. Elämä vaatii monesti nöyrtymistä niiden tehtävien edessä, jotka on saanut. Kaikesta huolimatta nämä tehtävät, läheiset ihmiset, päivästä toiseen –/ rakastavat sinua/ niin kuin sinä heitä. Kodissa vallitsee säröineenkin anteeksiantava rakkaus.

Kirjasta löydän myös itselleni tuttuja tuntoja, kun jotain läheistä sanani eivät tavoita, katseemme eivät kohtaa. Silloin on parasta hiljainen nöyryys/ päivän vanhan avoin katse/ ja luottamus/ Lupauksiin.
Monien ahdistusten ja koskettavien elämän taakkojen keskellä koen omakseni sanat:

Minun murheeni
sopivan kokoisia
eikä mikään niistä
liian raskas kantaa

Luonto ympäröi runoja. Valot ja varjot vaihtelevat, heinät ja kukat, puut ja linnut puhuvat tai kylmissään vaikenevat.
Kirja on kuin rukous – ru­kous, ettei mikään laulua sammuttaisi. Se on myös kiitosta ja lapsen luottamusta, sillä lapsen elämää seuraa/ auringonkukkien heleys ja vahvuus/ leikki niiden terälehdillä.

Teksti: Aili Pasanen